Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen kolumni 30.9.2016
Eron tuskaa
Kun konstaapeli Nieminen istuu lasten- ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa valmistelevassa työryhmässä tai lapsen rikollista tekoa pohtivassa Ankkuri -kasvatuskeskustelussa, eräs asia pyörii mielessä ja pohdituttaa kovin.
Miksi Niemisen verkkokalvolle piirtyy vuosi toisensa jälkeen takaumia niistä kohtaamisista, jossa nuori on ollut hänen kanssaan tekemisissä? Nuori joko tuijottaa lattiaan ja on vaitonainen huoltajan ollessa vieressä tai molempien huoltajien ollessa paikalla, ollaan laitettu koviksen rooli päälle.
Pikku Lasse, Elmeri, Jussi ja Elmo näpistelivät kuudenkymmenen sentin arvoisen karkin mieheen. Asiaa selvitettäessä käy kauttarantain ilmi, että kaikissa perheissä on ollut ongelmia viimeisen puolen vuoden sisällä. Nieminen miettiikin, että voisiko vanhempien pitkään jatkuneella torailulla ja pahalla ololla olla vaikutusta poikien käyttäytymiseen? Yhteinen tausta ja vertaistuki saattaa ajaa pois ahdistavasta kodista myös kolttosten tielle. Haetaanko häiriökäytöksellä huomiota vai puretaanko tuskaa? Sitä on vaikea lopulta tietää, ehkäpä.
15-vuotias Hennariikka löytyy poliisin suorittamassa kotietsinnässsä 22-vuotiaan huumehemmon kotoa viikonloppua viettämästä. Äiti on ihan ihmeissään, kun poliisi soittaa tytön kotiin. Äiti tuumaa, että poika on heilläkin käynyt ja ollut rehdinoloinen. Tytöllä oli lupa olla yötä herran luona. On pakko kysyä äidiltä, onko hänestä ihan ok 15- vuotiaan seurustella kakskakkosen kanssa? Kyllä sitä kerkeää parikymppisenäkin löytämään itseään vanhemman prinssin. Hennariikka totesi Niemiselle, että ei oikein tule toimeen äidin uuden ukon kanssa.
Tässä vain muutama esimerkki. Konstaapeli Nieminen oli taannoin koulutuksessa, jossa sai kuulla järkevän selityksen juuri eroprosesseissa lasten ja nuorten huonolle käytökselle, masentuneisuudelle, pahanolon tunteille. Lapset voivat olla eroprosessin aikana kriisi- ja surutilassa, jossa heillä ei ole mahdollisuutta käsitellä omia tunteitaan ja purkaa pahaa oloaan. Heidän pitää odottaa, että vanhemmat ovat päässeet kriisistä yli, jotta heilläkin on mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan. Onko silloin liian myöhäistä? Niemisen edessä on istunut nuori, joka seuraa vanhempiensa avointa tai hiljaista välien selvittelyä jo viidettä vuotta. Nieminen jakaa yhteistyökumppaniensa kanssa tuskan siitä, miten kriisissä olevia perheitä voitaisiin auttaa ajoissa. Ei ole kenenkään etu, että lapsi tai nuori syrjäytyy esimerkiksi eroprosessien takia.
Voisimmeko me aikuiset olla tässäkin vanhemmuuden asiassa aloitteellisia ja epäitsekkäitä? Olisiko mahdollista koittaa erota sopuisasti, eikä heittää kaikkea shittiä lasten harteille omassa itsekkyydessään? Voisiko yhteiskuntamme tunnistaa heikot signaalit esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ja koittaa tarttua ajoissa kiinni perheen ongelmiin ja auttaa? Heitänkin palloa asiantuntijoille ja koteihin. Pitää viedä vissiin tämän vuodatuksen jälkeen kukkia vaimolle ja karkkia lapsille.
Matti Koski
Ylikonstaapeli
Itä-Uudenmaan poliisilaitos
