Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen kolumni 20.1.2017
Missä meillä mennään?
Viime viikkoina julkisuudessa on ollut useaan otteeseen määrätyissä ruotsalaisissa lähiöissä ilmenevä vakava rikollisuus sekä Ruotsin poliisin ongelmat vastata näissä lähiöissä eteen tuleviin hälytystehtäviin ja rikostutkintaan. Voidaankin tarkastella, onko Suomessa asioiden kehitys samansuuntaista?
Rikollisuutta ja sen kehitystä paljon tutkinut Marcus Felson on esittänyt teorian, joka vahvistaa periaatetta, että poliisitoiminta ei voi olla pelkkien hälytystehtävien suorittamista tai yksittäisten rikosten tutkimista. Teorialle on annettu nimi rikkinäisten ikkunoiden teoria. Silloin tällöin pienet rikokset summautuvat ja lopputulos saattaa olla vakava yhteiskunnallinen ongelma. Yhden töhryn maalaaminen ei tietysti välttämättä johda suoraan pahoinpitelyihin tai varkauksiin, mutta lukemattomien pienten graffitien maalaaminen pienelle alueelle tuhoaa alueen kontrolloitavuuden ja johtaa aiempaa vakavampiin rikoksiin.
Edellä mainittuun on löydettävissä esimerkki urheilusta. Nyrkkeilijän pääaseena on vasemman käden jab-lyönti. Hän käyttää jabiaan pehmittäen vastustajaansa niin pitkään, kunnes saavat oikeallaan suoran vastustajansa leukaperiin tainnuttaen tämän. Nyrkkeilyottelua voidaan verrata rikollisuuden vaikutukseen paikallisyhteisöön. Vasemman käden jab-lyöntejä voidaan verrata graffitiin, pieniin varkauksiin, julkiseen juopotteluun, metelöintiin, vandalismiin ja pieniin huumausainerikoksiin. Rikkinäisten ikkunoiden teoria lähtee siitä, että jatkuva vähäisten rikosten toistuminen niin, ettei niihin kyetä tai haluta puuttua lopulta tuhoaa yhteisön. Kuten nyrkkeilyottelussa jab-lyönnit myös rikollisuudessa vähäiset rikokset koettelevat heikkoja pisteitä. Kun nyrkkeilijä löytää lopulta riittävän heikon kohdan, hän lyö siihen voimakkaasti oikeallaan. Samoin toimivat rikolliset. He tarkkailevat pikku hiljaa mihin asti voivat toimia. Aluksi tapahtuu julkista juopottelua ja häiriköintiä, joka jatkuu pieninä varkauksina. Sitten porukka alkaa pikku hiljaa vallata tienoota, kunnes sillä on tilaa ja tilaisuuksia tehdä mitä itse lystää. Voidaan puhua rappiokierteestä, joka riittävän kauan jatkuessaan ei ole välttämättä poliisin ja yhteisön oikaistavissa.
Olen seurannut vuosikymmenien ajan rikollisuuden kehitystä niin helsinkiläisissä kuin vantaalaisissa kaupunginosissa. Vaikkakin tuohon tarkastelujaksoon ajoittuu useita talouden nousu- ja laskukausia, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaiseen kotitalouteen, väitän, että pääkaupunkiseudulle ei ole muodostunut yhtään erityisen ongelmallista kaupunginosaa. Kun rikollisuuden kehitystä tarkastellaan pitkällä aikajänteellä, toteamus on, että rikosten määrän vaihtelu on suhteellisen loivaa. Näyttää, että ilmiönä ei ole kadonnut se, että uusi asuinalue tuottaa rikoksia enemmän kuin asuinalue, johon asukkaat ovat kotiutuneet ja tuntevat toisensa edes jollakin tasolla. Taustalla lienee, että Suomessa koetaan edelleen voimakasta yhteisöllisyyttä myös urbaanissa asuinympäristössä, jossa rikoksia ja häiriöitä kyetään torjumaan yhteisöjen ja poliisin tiiviillä yhteistyöllä. Myös kaupunkisuunnittelulla on iso rooli häiriöiden ja rikosten torjunnassa.
Rikollisuuteen vaikuttaminen ja myös vähäisiin rikoksiin puuttuminen yhteisöllisin keinoin on tärkeää, sillä toimenpiteillä tai puuttumattomuudella on kaksisuuntaisia vaikutuksia: Anna rikosten lisääntyä yhdellä tavalla, niin ne lisääntyvät myös toisella tavalla. Löydä keino vähentää rikollisuutta yhdellä tavalla, niin ne vähenevät myös toisella tavalla.
Timo Nyyssönen
Rikosylikomisario
Itä-Uudenmaan poliisilaitos
