Suden ja muiden suurpetojen laiton tappaminen Suomessa on vakava rikollisuuden ilmiö
Suomessa käytävä keskustelu suurpedoista keskittyy usein lajien kannanhoitoon, metsästykseen ja paikallisiin konflikteihin. Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin yksi keskeinen ongelma: erityisesti susiin kohdistuva laiton tappaminen. Kyse ei ole satunnaisista yksittäistapauksista, vaan ilmiöstä, jossa näkyvät vakavan ja verkostomaisen rikollisuuden piirteet.
Aihe on noussut taas esiin julkisuudessa, kun Itä-Suomen hovioikeudessa käsitellään paraikaa laajaa suurpetoihin kohdistunutta metsästysrikoskokonaisuutta, case Savukukkoa. Teemaan liittyy viranomaisten näkökulmasta huolestuttava tilanne: nykyiset valvonta- ja rikostorjuntamallit eivät vastaa ilmiön todellista luonnetta ja sen edellyttämää torjuntakykyä. Tämä tuli hyvin ilmi muun muassa Metsähallituksen emeritus erätalousjohtaja Jukka Bisin Erävalvonnan tila Suomessa -selvityksessä 2025.
Kielellä on väliä
Julkisessa keskustelussa käytetään edelleen usein sanaa ”salametsästys”. Termi on mielestäni ongelmallinen, koska se kuulostaa neutraalilta tai tietyllä tapaa jopa romantisoidulta. Termi viittaa piilossa tapahtuvaan toimintaan, mutta ei vastaa tai kuvaa teon tai tekojen vakavuutta. Todellisuudessa susien laiton tappaminen täyttää aina törkeän metsästysrikoksen tunnusmerkit. Usein kyse on myös suunnitelmallisesta ja järjestäytyneestä toiminnasta, jossa hyödynnetään verkostoja, pyritään hävittämään ja häivyttämään todisteita sekä vältellään monin eri tavoin kiinnijäämistä. Siksi olisi perusteltua puhua suurpetoihin kohdistuvasta vakavasta metsästysrikollisuudesta eikä käyttää epämääräistä salametsästys-termiä.
Kieli vaikuttaa siihen, miten ilmiö ymmärretään – ja myös siihen, kuinka tehokkaasti rikoksia pystytään ennalta ehkäisemään.
Susi on edelleen konfliktialttein suurpeto
Susi on Suomessa edelleen suurpedoista konfliktialttein. Laitonta tappamista esiintyy erityisesti Itä-Suomessa, Kainuussa ja Lapissa, missä toiminta on monin paikoin jatkuvaa ja alueellisesti verkostoitunutta. Sen sijaan Etelä-Suomessa ilmiö on selvästi vähäisempää, mikä liittynee tiiviimpään asutukseen ja suurempaan sosiaaliseen valvontaan. Tyypillisesti laitonta toimintaa peitellään luvallisen metsästyksen taakse. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ketun metsästystä tai ilveksen kannanhoidollista metsästystä, joiden yhteydessä suurpetoihin kohdistuvaa laitonta toimintaa toteutetaan.
Keskeisessä roolissa ovat usein ajavat metsästyskoirat. Monissa tapauksissa motiivina näyttäytyy huoli metsästyskoirista tai kokemus siitä, että suurpedot heikentävät metsästysharrastuksen edellytyksiä.
Nykyinen valvonta ei riitä, joten kiinnijäämisriski koetaan vähäiseksi
Huolestuttavaa on, että toimijat kokevat kiinnijäämisriskin erittäin pieneksi. Aiemmilla esitutkinnoilla, tuomioilla, metsästyskielloilla tai aselupien peruutuksilla ei ole ollut merkittävää pelotevaikutusta. Tämä kertoo ennen kaikkea siitä, että rikollisuuden torjuntamalli ei tällä hetkellä ole riittävän tehokas.
Erävalvonnan suurin ongelma on resurssien sekä pysyvien ja tehokkaiden rakenteiden puute. Poliisin mahdollisuudet kohdentaa riittävästi henkilöstöä ja työaikaa ilmiön torjuntaan ovat rajalliset. Samalla osaaminen sekä tiedustelu- ja analyysikyvykkyys ovat monin paikoin puutteellisia.
Nykyinen valvonta perustuu pitkälti yleisvalvontaan ja yksittäisten tapausten reaktiiviseen tutkintaan. Se ei käytännössä riitä piilorikollisuuden paljastamiseen. Tilannetta vaikeuttaa osin myös se, että valtakunnallinen taktinen ja operatiivinen tilannekuva vakavasta metsästysrikollisuudesta puuttuu. Pelkkä tilastotieto luonnonvararikollisuudesta ei juurikaan kerro mitään rikollisuudesta, jossa piilorikollisuuden määrä on suuri. Viranomaisyhteistyö on usein hankepohjaista, määräaikaista, alueellisesti hajanaista ja liiaksi henkilösidonnaista.
Mitä huumausainerikollisuuden torjunnasta voitaisiin oppia?
Myös huumausainerikollisuus on piilorikollisuutta. Huumausainerikollisuuden torjunnassa viranomaiset kuitenkin käyttävät monipuolisesti toimivaltuuksiaan rikollisuuden ennalta estämiseen, torjuntaan ja paljastamiseen. Tämän vuoksi käytössä ovat muun muassa tiedustelu- ja analyysitoiminta, verkostojen seuranta sekä pysyvät ja tehokkaasti yhteistyötä tekevät viranomaisrakenteet strategisella, taktisella ja operatiivisella tasolla.
Suurpetoihin kohdistuvassa rikollisuudessa vastaavaa torjuntamallia ei ole. Jos ilmiötä halutaan yhteiskunnassa torjua tehokkaammin, sitä pitäisi tarkastella nykyistä enemmän vakavan ja verkostomaisen rikollisuuden näkökulmasta. Toki ilmiöillä on iso ero yhteiskunnalle ja sen yksilöille aiheutuvista haitoista.
Keskeisiä kehittämistarpeita ovat muun muassa:
- strategisen, taktisen ja operatiivisen tason kyvykkyyden ja suorituskyvyn rakentaminen valtakuntaan
- tiedustelu- ja analyysiperusteinen valvonta ja rikostorjunta
- pysyvät PTR+MH-yhteistyörakenteet
- tehokas viestintä luonnonvararikosten ennalta ehkäisemiseksi
Jukka Bisin laatimassa Erävalvonnan tila -selvityksessä tarjotaan erilaisia toiminnan kehittämisajatuksia yllä mainittuihin teemoihin liittyen. Ilman näitä uudistuksia vaarana on, että muun muassa suden kannanhoitosuunnitelman laajoista kehittämistoimista osa menettää kokonaan tai osin merkityksensä.
Suden laiton tappaminen ei ole vain luonnonsuojelukysymys. Se on myös kysymys oikeusvaltion uskottavuudesta, viranomaisten suorituskyvystä ja siitä, miten vakavasti suhtaudumme luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen. Nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa.
