Poliisin yhtenä tehtävänä on estää, paljastaa ja selvittää rikoksia. Rikosten tutkinta on vain yksi poliisin toiminnan osa-alueista.
Rikostutkinta on pitkälti lakisidonnaista toimintaa. Laissa on säädetty muun muassa
- esitutkinnassa noudatettavista periaatteista,
- esitutkinnan toimittamisesta,
- rikoksesta epäillyn oikeuksista sekä
- rikosten selvittämiseksi käytettävien tiedonhankintakeinojen käytöstä.
Viime aikoina julkisuudessa on käyty keskustelua rikostutkinnan tilasta, muun muassa esitutkinnan laadun ja esitutkintojen keston näkökulmasta. Tarkastelua on suoritettu osittain jo vuosia vanhojen tapausten valossa. Näiden perusteella ei voida kuitenkaan muodostaa kokonaiskuvaa rikostutkinnan nykyisestä tilasta ja siihen vaikuttavista seikoista. Poliisi selvittää vuosittain satojatuhansia rikoksia; virheet tulee löytää ja niihin puuttua, mutta niiden perusteella ei tule vesittää sitä hyvää ja laadukasta työtä, jota poliisi joka päivä turvallisuuden ja rikostorjunnan eteen tekee.
Toimintaympäristön muutoksesta
Viimeaikainen yhteiskunnassamme ja globaalissa turvallisuusympäristössä tapahtunut muutos on tehnyt rikoksista entistä monialaisempia ja kansainvälisempiä sekä niiden selvittämisestä aiempaa vaativampaa, pitkäkestoisempaa, sekä kalliimpaa. Uudenlaisia, monimutkaistuvia tehtäväkokonaisuuksia ilmentyy jatkuvasti (esimerkkinä verkkorikollisuus). Internet ja digitalisaatio läpileikkaavat rikostutkintaa. Rikostorjunnan osaamisvaatimukset kasvavat jatkuvasti.
Rikostutkinnan lähtökohdista
Lain mukaan esitutkinta on toimitettava, kun asiassa on syytä epäillä rikosta. Esitutkinnan aloittamiskynnys on varsin matala, mutta toisaalta laki jättää sen arvioinnissa esitutkintaviranomaiselle jossain määrin harkintavaltaa. Pelkkä ilmoitus rikoksesta ei siten automaattisesti merkitse sitä, että esitutkinta aloitetaan; tarvitaan myös konkretiaa väitteiden tueksi. Jos asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, ei esitutkintaviranomainen saa toimittaa esitutkintaa.
Laissa säädetään myös, että esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Tältäkin osin esitutkintaviranomaisella on tietynasteista liikkumavaraa esitutkintojen priorisoinnissa. Poliisin tulee voida asettaa tehtäviään kiireellisyysjärjestykseen, niin rikostutkinnan kuin kenttätoiminnan osalta. Esitutkintojen priorisointi voi johtaa esitutkinnan aloittamisajankohdan tai tutkinnan jatkamisen siirtymiseen, mutta ei siihen, että esitutkinta voitaisiin jättää tekemättä.
Esitutkinnan asianmukainen kesto yksittäistapauksessa riippuu tutkittavan asian erityispiirteistä. Esimerkiksi jutut, joissa epäilty henkilö on pidätetty tai vangittu tulee hoitaa laissa asetettujen varsin lyhyiden aikarajojen puitteissa. Siksi nämä jutut joudutaan priorisoimaan monesti muiden tutkintojen edelle. On selvää, että esimerkiksi lievän omaisuusrikoksen asianomistajaa ei lohduta, että hänen asiaansa ei ehditä heti hoitaa edellä mainitusta syystä johtuen. Jokaiselle oma asia on luonnollisesti tärkein - poliisin on kuitenkin pakko valita painotuksensa. Kun kaikkeen ei voida venyä, on poliisin strateginen valinta keskittyä vakavimpaan ja yhteiskunnallisesti merkityksellisimpään rikollisuuteen. Kun esitutkintakynnyksen ylittävät jutut on kuitenkin kaikki hoidettava, tarkoittaa se sitä, että vähäisemmät rikokset monesti kärsivät tutkinta-aikojen venyessä. Tilanne on huolestuttava, koska nimenomaan päivittäisrikostutkinta ja arjen turvallisuus ovat kansalaisia lähellä ja avainasemassa sekä rakentamassa ja ylläpitämässä luottamusta poliisiin. Tilanne turhauttaa paitsi asianomistajia myös poliisia itseään.
Tutkittavaksi tulevia asioita ei voida myöskään yhteismitallistaa sen suhteen mitä toimenpiteitä jutun selvittäminen vaatii. Joissakin tapauksissa asian selvittämiseksi riittää 1-2 kuulustelua, joskus tarvitaan vuosien työ. Tilastoissa nämä asiat näyttäytyvät saman arvoisina. Rikostorjunnan tuloksia tilastojen pohjalta arvioitaessa onkin pidettävä mielessä, että pelkät lukumäärätiedot eivät kerro, miten paljon työtä asian selvittämiseen on tosiasiassa kulunut. Oleellista on myös huomata, että koska poliisilla on lakisääteinen velvollisuus kirjata sille tutkittavaksi ilmoitettavat asiat, tehdään erilaisia alustavia selvittelytoimia ja päätöksiä sellaisissakin asioissa, jotka eivät laatunsa puolesta etene varsinaiseen esitutkintaan.
Rikostutkinnan arkipäivää ovat myös jatkuvat lainsäädäntömuutokset. Uudistusten taustalla on usein tavoite oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen toteutumisesta. Käytännössä uudistukset ovat kuitenkin johtaneet esitutkintaa koskevien muotomääräysten jatkuvaan lisääntymiseen. Tällaisilla muutoksilla on huomattavia vaikutuksia työajan kanavoitumiseen. Uudistusten alkusysäyksenä on harvoin, jos koskaan ollut ajatus esitutkintaprosessin sujuvoittamisesta ja tehostamisesta. Uudistukset ovat myös olleet valitettavan suppeita ja pirstaloituneita.
Käytännön rikostutkinnasta
Tämän päivän rikostutkijan ja tutkinnanjohtajan työhön kuuluu runsaasti elementtejä, joita siihen ei välttämättä ymmärretä tai mielletä kuuluvan. Tämä johtuu osittain siitä, että rikostutkinta on varsin näkymätön poliisin toiminnan osa-alue jo yksityisyyden suojan, syyttömyysolettaman ja poliisin taktisten ja teknisten menetelmien salassapitotarpeen vuoksi. Vastaavista syistä toiminta saattaa olla varsin näkymätöntä jopa poliisihallinnon sisällä.
Yksittäisen tutkinnanjohtajan ja tutkijan työtehtäviin kuuluu tavanomaisesti siihen miellettyjen esitutkinnan eräänlaisten perustehtävien (kuulustelut, esitutkintapöytäkirjan laatiminen) lisäksi myös esimerkiksi tiedonhankintakeinojen käyttöön, oikeus- ja virka-apuihin sekä tekniseen tutkintaan (ml. it-tutkinta) liittyviä tehtäviä. Tämän ohella rikosten estämiseen, analyysi- ja tiedustelutoimintaan, poliisitutkintaan, turvapaikkatutkintaan, kehittämiseen, ja lausuntojen tekoon sekä asiakirjapyyntöihin vastaamiseen tulee löytää aikaa. Samalla kansainvälinen yhteistyö ja sidosryhmäyhteistyö on arkipäivää.
Arkipäivää on myös se, että yhden tutkinnanjohtajan vastuulla voi olla vuosittain satoja, jopa muutama tuhat juttuja. Näitä kaikkia asioita koskee vaatimus tutkinnan laadukkaasta ja viivytyksettömästä suorittamisesta. Ei pitäisi siis olla yllätys, että tällaisen paineen alla työviihtyvyys ja motivaatio alkaa heiketä ja työn tekemisestä katoaa hallinnan tunne.
Mikäli työn määrä on liiallinen, on inhimillistä, että virheitä sattuu jo pelkästään tästä syystä. Olosuhde näkyy jo poliisin henkilöstön hyvinvoinnin heikkenemisenä. Virheettömyys edellä kuvatun kaltaisessa toimintaympäristössä olisi jopa epäinhimillistä.
Rikoslakirikosten selvitystason pitäminen nykytasolla on muuttunut yhä haastavammaksi. Tällaisessa tilanteessa on tärkeää tarkastella sitä, kenen käsissä ovat mahdollisuudet parantaa tilannetta ja mihin suuntaan toiminnan kritiikin tulisi kohdistua. Ovatko ratkaisun avaimet yksittäisellä virkamiehellä, poliisihallinnolla tai ovatko ne hallinnonalan ulkopuolella?
Mikäli virheiden taustalla ja tosiasiallisena syynä on yksittäisen virkamiehen liian suuri työmäärä, ei arvioinnin tulisi kohdentua kyseiseen virkamieheen. Valitettavasti näin kuitenkin usein käy. Esimerkiksi ylimmät laillisuusvalvojat ovat useissa ratkaisuissaan todenneet, että resurssien vähäisyys suhteessa tehtävämäärään ei oikeuta siihen, että lakisääteinen tehtävä jätetään suorittamatta. Mikäli esimerkiksi laillisuusvalvonnallisen arvostelun taustalla on yksittäinen asia, johtaa se usein juuri siinä asiassa toimineen virkamiehen, esimerkiksi tutkinnanjohtajan, arvosteluun. Kyseisen virkamiehen näkökulmasta arvostelu on kohtuutonta, kun virheen taustalla ovat syyt, joihin omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimaaliset tai niitä ei edes ole.
Toisaalta myös laillisuusvalvonnassa on havahduttu siihen, että työmäärään liittyviä kysymyksiä ei voida kokonaan sivuuttaa. Eduskunnan oikeusasiamies on nostanut erityisteemaksi viranomaisten riittävän resursoinnin perusoikeuksien turvaamisessa. Oikeusasiamies on vuotta 2020 koskevassa vuosikertomuksessaan todennut, että ”Viranomaistoiminnan riittävällä resursoinnilla on välitön vaikutus viranomaisen toiminnan asianmukaisuuteen ja siten myös siihen, miten luotettavaksi, uskottavaksi ja laadukkaaksi viranomaisen toiminta koetaan. Lähtökohtaisesti oikeusasiamiehen tehtävänä ei ole valvoa viranomaisten resurssien riittävyyttä. Jos resurssitilanne kuitenkin johtaa perusoikeuksien toteutumatta jäämiseen, esimerkiksi siten, että viranomaiselle säädettyjen lakisääteisten velvoitteiden hoitaminen on vaikeutunut tai käynyt jopa mahdottomaksi resurssipuutteen vuoksi, ei laillisuusvalvontakaan voi ohittaa resursointiin liittyviä kysymyksiä. Laillisuusvalvonnallisen arvioinnin ja arvostelun kohdentaminen vain yksittäiseen virkamieheen ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista eikä kohtuullista tilanteissa, joissa viranomaistoiminnan puutteet ovat johtuneet resursointiin liittyvistä asioista, joihin virkamies ei ole voinut vaikuttaa. Joissakin tapauksissa jopa yksittäisen viranomaisen tai hallinnonalan vaikutusmahdollisuudet resurssikysymyksistä aiheutuvien ongelmien korjaamiseen ovat rajalliset. Esimerkiksi toimintojen uudelleenorganisointi ei välttämättä tuo ratkaisua henkilöresurssien puutteista johtuviin ongelmiin tilanteessa missä resurssi on jo alun alkaen alimitoitettua.
Mitä on tehty?
Poliisin, kuten kaikkien muidenkin viranomaisten toimintaan vaikuttavat toimintaympäristö, lainsäädäntö ja henkilöstö- sekä taloudelliset resurssit. Tehtävien määrällisistä ja laadullisista muutoksista kyetään monesti selviytymään toimintojen rakenteita tarkastelemalla ja organisatorisia muutoksia tekemällä. Myös uusien työtapojen ja -menetelmien käyttöönotto voi sujuvoittaa työntekoa. Viranomaisen mahdollisuudet joustavasti liikutella resurssia kulloisenakin aikana tärkeimpiin tehtäviin lisää viranomaisen kykyä selviytyä muuttuvista tilanteista.
Poliisissa rikostutkinnan tilannetta on pyritty parantamaan useilla eri toimenpiteillä. Poliisiyksiköihin on perustettu niin sanotut esikäsittely-yksiköt, joiden toiminnalla pyritään turvaamaan se, että esitutkintaan ja ylipäätään rikosprosessiin ohjautuvat oikeat asiat. Esikäsittelyn avulla rikosprosessin ulkopuolelle pyritään karsimaan asiat, jotka luonteensa puolesta ovat esimerkiksi siviilioikeudellisia riita-asioita tai muutoin ilmoituksen tekijän epäselviksi kokemia asioita. Tavoitteena on se, että tutkintaresurssi kohdentuu laadullisesti oikeisiin asioihin.
Lisäksi yksiköissä on kehitetty niin sanottua pikatutkinnan mallia eli toimintatapaa, missä juttu hoidetaan joko kokonaan tai mahdollisimman pitkälti valmiiksi yhden kosketuksen periaatteella. Tämän lisäksi on tehty lukuisia toimintaprosesseihin liittyviä uudistuksia ja kehitetty yksiköiden välistä yhteistyötä. Poliisiyksiköissä on myös panostettu osaamisen ja johtamisen kehittämiseen.
Mitä vielä voidaan tehdä?
Rikostutkinnan kehittämiselle on selkeä tarve. Rikostutkinta, kuten muukaan viranomaisen toiminta ei voi jäädä paikalleen ja jättää huomiotta toiminnallisen ympäristön muutoksia. Ei riitä, että toimintaympäristön muutoksia tarkastellaan viranomaistoiminnasta ulospäin, vaan vaikutuksia tulee tarkastella myös siltä osin, miten viranomaistoiminnan tulee muuttua vastaamaan kulloisenkin aikakauden ja tilanteen vaatimuksiin. Tämä tehtävä on jatkuva.
Kaikessa kehittämisessä realistisen lähtökohdan muodostaa se, mitä tosiasiallisia mahdollisuuksia siinä on käytettävissä. Vaikuttaa siltä, että poliisin rikostutkinnan pelastus ei tule olemaan se, että käytettävissä olevien henkilöresurssien määrä merkittävästi lisääntyisi. Tutkintaa tekeviä käsipareja on jatkossakin liian vähän eikä rikostutkinnan tilaa saada tällä tavoin parannettua.
Se mitä voidaan ja pitää tehdä, on jatkaa toiminnan tehokkuuteen ja laatuun vaikuttavien toimintaprosessien kehittämistä erityisesti valtakunnallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi esikäsittelytoiminnan osalta voidaan edelleen tarkastella toimintaprosessin tarkoituksenmukaista ja parhaisiin käytäntöihin perustuvaa kehittämistä. Oleellisessa asemassa on myös johtamisen kehittäminen. Osana johtamista ja esimiestyötä on ongelmien tiedostaminen ja niihin puuttuminen, on sitten kyse töiden ruuhkautumisesta tai työpaikalla havaituista epäkohdista. Myös poliisiyksiköiden välisen yhteistyön eli yhdessä tekemisen mahdollisuuksia tulee ennakkoluulottomasti tarkastella. Valtakunnallisen kehittämisen osalta toimintavastuu on Poliisihallituksella.
Myös osaamisen lisääminen on jatkuva prosessi. Hallinnossa on tunnistettava osaamisen tarpeet ja kohdennettava koulutusta sen mukaisesti. Kouluttautumisen tulee olla jatkuvaa ja sille pitää löytyä aikaa. Merkittävässä roolissa osaamisen varmistajana on Poliisiammattikorkeakoulu, joka tuottaa osaajia poliisihallinnon vaativiin tehtäviin. Tämän lisäksi myös poliisiyksiköiden tulee seurata henkilöstönsä koulutustarpeita ja osaltaan järjestää tarpeellisia koulutustilaisuuksia.
Hallinnonalan sisäisten ja ehkä siten lyhyemmällä aikavälillä toteutettavien toimenpiteiden ohella on vietävä eteenpäin rikostutkintaa sääntelevän lainsäädännön kehittämistarpeita. Tarkastelunäkökulman tulee tältä osin olla esitutkinnan laadun ja joutuisuuden lisääminen.
Esimerkiksi sähköisten toimintamahdollisuuksien lisääminen esitutkinnassa ja teknisten tallennusmahdollisuuksien laajempi hyödyntäminen ovat jo nyt ajankohtaisia kysymyksiä. Lisäksi olisi syytä ennakkoluulottomasti tarkastella miten esitutkintaan saataisiin ”sitoutettua” kaikki asiaan osalliset niin, että asian selvittämistä ei enää tarvitsisi aloittaa uudelleen esimerkiksi loppulausuntomenettelyn tai jopa tuomioistuinkäsittelyn aikana. On lisäksi huomioitava, että rikosprosessiin kuuluu esitutkinnan lisäksi myös syyteharkinta ja tuomioistuinprosessi, jolloin pelkästään esitutkintavaihetta koskevan sääntelyn ajantasaistaminen ei välttämättä riitä tehostamaan koko rikosasian käsittelyprosessia eikä siten myöskään nopeuttamaan rikosprosessin kestoa.
Yhtenä merkittävänä lainsäädännöllisenä kysymyksenä tulee tarkastella myös sitä, millaisten asioiden käsittelyyn esitutkintaprosessin ja ylipäätään rikosprosessin tulee olla käytettävissä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että esitutkintaan pyritään saattamaan muitakin kuin rikosoikeudellisia asioita, koska poliisi mielletään jopa jonkinlaiseksi yleiseksi selvittelyviranomaiseksi. Olisi aiheellista tarkastella laajemmin, tarjoaako yhteiskunta riittävästi muita tarkoituksenmukaisempia ja lievempiä keinoja asioiden käsittelyyn. Asia liittyy kiinteästi myös kysymykseen esitutkintavelvoitteen lieventämisestä.
Viranomaistoimintaa kehitettäessä oleellisen lähtökohdan muodostaa viranomaisen ydintehtävä ja ymmärrys siitä mitä ollaan kehittämässä. Poliisin ydintehtävä rikostutkinnan kentässä on varsin selkeä. Ymmärrys sen kehittämistarpeista ja kehittämisen tavoista on poliisilla itsellään.
Minna Ketola
Poliisiylitarkastaja, rikostorjunnan vastuualueen esimies
Poliisihallitus
