Tilastoista ilmenevän rikosten eli ns. ilmirikollisuuden määrään voi vaikuttaa esimerkiksi valvonnan määrä. Se, että esimerkiksi jollakin alueella tietynlaisen rikollisuuden määrä muuttuu, ei siis välttämättä ole seurausta vastaavasta muutoksesta ko. rikollisuutta selittävissä tekijöissä.
Poliisin tietoon tulee vain pieni ja vaihteleva osa rikoksista (pl. henkirikollisuus). Sille, että rikos ei tule poliisin tietoon, voi olla monia syitä, kuten kontrollin tehokkuus sekä uhrien ja ylipäätään ihmisten alttius ilmoittaa poliisille. Tästä ilmoitusalttiudesta on käytetty ns. sieto- tai toleranssirajan nimitystä. Raja vaihtelee niin rikoslajeittain kuin myös ajallisesti. Nykypäivänä ilmoitusalttiuteen – ja pikemminkin sen lisääntymiseen kuin vähenemiseen – vaikuttaa mm. rikosuutisointi ja yksittäistapausten saama huomio, sosiaalinen media, minäkeskeisyyden lisääntyminen sekä yhteiskunnan rikosoikeudellistuminen. Ihmiset entistä herkemmin saattavat erilaisia tapahtumia rikoksina poliisin tietoon, kun koetaan, että henkilökohtaisia oikeushyviä on loukattu. Voi myös olla niin, ettei rikosta havaita lainkaan. Näin voi käydä esimerkiksi tietoverkkorikoksissa tai tuottamuksellisissa liikennerikoksissa, joissa välttämättä edes rikoksentekijä itse ei havaitse rikoksen tapahtumista.
Jos viranomainen ei jostain syystä rekisteröi tietoon tullutta tapausta, se jää piilorikollisuudeksi. Rikos voi joskus tulla rekisteriin, mutta rikoksentekijä ei, jos tekijää ei saada selvitettyä. Ilmoitettu rikos on ”ilmirikos”, mutta tekijä ”piilorikollinen”. Tilastoista pois jäävän piilorikollisuuden osuus voi olla huomattavaakin ns. massarikollisuudessa, kuten tavanomaisissa väkivalta- ja omaisuusrikoksissa. Kaupungistuminen, ihmisten sietokyvyn muuttuminen ja viranomaisten resurssit vaikuttavat rekisteröityjen rikosten osuuteen todellisesta rikollisuudesta. Esimerkiksi muutokset liikennevalvonnassa vaikuttavat voimakkaasti tilastoitujen liikennerikosten määrään. Toisaalta poliisin arkipäiväiset kirjaamiskäytännöt ovat osoittautuneet kansainvälisissä tutkimuksissa epäyhtenäisiksi. Eroja voi olla esimerkiksi alueellisesti niin poliisilaitosalueiden sisällä kuin myös niiden välillä.
Tieto rikollisuudesta, joka on päätynyt poliisin tilastoihin, on tunnetusti altis eri muotoa oleville mittausvirheille, merkittävillekin sellaisille. Tästä huolimatta dataa poliisin tietoon tulleesta tai poliisin kirjaamasta rikollisuudesta käytetään laajasti erilaisissa tilastollisissa mallinnuksissa tutkimuksissa, joissa pyritään selvittämään rikollisuuden syistä ja seurauksia. Tulokset voivat kuitenkin olla eri tavoin harhaisia.
Kriminologian kentällä tutkimusaineistojen luonne erottaakin sen useista muista tieteenaloista. Kriminologia oli pitkään 1800-luvun aikana sidottu virallisiin tilastoihin eli ilmi tulleisiin rikostapauksiin. Kriminologit kuitenkin olivat tietoisia tästä haastavasta rikollisuuden mittaamisen kontrollivallista.
Moniulotteiset mittausvirheiden mekanismit
Poliisin tietoon tulleeseen rikollisuuteen vaikuttavien mittausvirheiden mekanismit ovat moniulotteisia. Vähintäänkin ne ovat järjestelmällisiä (liian pienet määrät). Ne voivat olla myös ns. multiplikatiivisia eli kertautuvia (virheet lisääntyvät suhteessa rikollisuuden tason kasvaessa), mutta rikoksista ilmoittamatta jättäminen voi olla seurausta myös jostakin muusta alueellisesta seikasta, kuten taloudellisesta eriarvoisuudesta. Runsas määrä tutkimuksia osoittaa, että uhreihin liittyvät monet taustatekijät vaikuttavat heidän halukkuuteensa ilmoittaa kokemistaan tapahtumista, vääryyksistä ja rikoksista poliisille ja että tällaiset yhteydet pätevät paitsi yksilö- myös aluetasolla.
Rikollisuuden todellisesta kokonaismäärästä eli ns. faktisesta rikollisuudesta saatavat tutkimustiedot pohjautuvat tavallisesti nk. kokonaisrikollisuustutkimuksen menetelmiin. Kokonaisrikollisuustutkimuksessa rikoskäyttäytymistä mitataan suoraan esimerkiksi kyselymenetelmällä, ilman suodatusta, jonka kontrollijärjestelmän luo. Suomessa mm. Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Nuorisorikollisuuskysely ja Kansallinen rikosuhritutkimus ovat esimerkkejä kokonaisrikollisuustutkimuksesta.
Kontrollivalli murrettiin lähes sata vuotta sitten, jolloin kriminologit valjastivat kyselymenetelmän rikollisuustutkimuksen käyttöön. Esimerkiksi kun ihmisiltä tiedustellaan nimettömästi, ovatko he tehneet rikoksia tai joutuneet rikoksen uhriksi jonkin ajanjakson aikana, moni vastaakin (erit. nuoret ja lapset) totuudenmukaisesti.
Rikosuhritutkimuksia tavallisesti käytetään tarkempina rikollisuuden indikaattoreina täydentämään mittareita poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta, mutta ne perustuvat usein verrattain pieniin otoksiin suhteessa koko populaatioon eli niistä saatavat tulokset eivät välttämättä ole kovin edustavia. Päätelmiä havainnoista ei voida juuri valtakunnan tasoa pienemmällä aluetasolla tehdä.
Kertautuvat mittausvirheet ovat tyypillisiä lukumääriä ja erilaisia kestoja kuvaavissa aineistoissa, joissa havainnot ovat herkästi ”oikealle vinoja” eli havainnot eivät ole normaalisti jakautuneita, vaan valtaosa havainnoista nojaa vasemmalle ja jakauman "häntä" ulottuu kapeana oikealle. Yleinen tyyppiesimerkki tällaisesta on tulojakaumia koskevat havaintojakaumat.
Poliisitilastoissa kenties selkeimmin havaittava ja laaja-alainen mittausvirheiden muoto on järjestelmällinen rikosmäärien aliarviointi. Tämä aiheutuu esimerkiksi joko siitä, että uhrit ja muut ihmiset eivät aina ilmoita rikoksista poliisille tai siitä, että rikosta ei tunnisteta tapahtuneen. Taustalla voi olla myös se, ettei rikoksella ole varsinaista uhria.
Rikostilastoista jopa merkittävää haittaa tutkimuksiin
Vuosikymmeniä ellei jopa vuosisatoja on ollut tiedossa, että viralliset rikostilastot eivät tarjoa tarkkaa kuvaa rikollisuuden todellisesta määrästä. Piilorikollisuus on huomattavaa ja rikosten kirjaamiskäytännöissä ja prosesseissa esiintyy merkittäviä epäyhtenäisyyksiä. Tutkimukset, jotka nojaavat poliisin rikostilastoihin, voivat olla tuloksiltaan erittäinkin harhaisia.
Mittausvirheisiin liittyvät haasteet eivät liity ainoastaan poliisitilastoihin, vaan yhtä lailla esimerkiksi epidemiologisiin, psykologisiin tai taloudellisiin tilastollisiin aineistoihin. Näiden alojen käyttämät erilaiset mittausvirheiden oikaisu- tai korjausmenetelmät eivät kuitenkaan suoraan sovellu poliisi rikostilastoissa esiintyvien mittausvirheiden oikaisuun, sillä niihin vaikuttavat monenlaiset, jopa vähemmän tavanomaiset mittausvirhemekanismit.
Kirjoitus pääosin pohjautuu vapaasti luettavissa olevaan kansainväliseen tutkimusartikkeliin Pina-Sánchez, Brunton-Smith, Buil-Gil & Cernat (2023): Exploring the impact of measurement error in police recorded crime rates through sensitivity analysis. Kehittyvä ja kasvava tilastollinen ohjelmisto R sisältää ns paketteja eli laajennusosia, joiden avulla voidaan tehdä monipuolisia analyysejä. Jose Pina-Sánchez kollegoineen on Englannissa kehittänyt paketin, joka sisältää käyttäjäystävällisen työkalun sensitiivisyysanalyysille, jonka avulla on mahdollista arvioida mittausvirheiden vaikutuksia erilaisiin sellaisiin tilastollisiin malleihin, jotka pohjautuvat aineistoihin poliisin tilastoihin perustuvista rikollisuustasoista.
Mika Sutela
tietoanalyytikko
Poliisihallitus
X: @SutelaMika
