Länkstig

Bloggar

Bloggar

Pari mutkaa matkalla töihin

Mia Poutanen Publiceringsdatum 9.9.2021 14.56 Blogg

Aloitin työni Pohjoismaisena Kiinaan sijoitettuna poliisi- ja tulliyhdyshenkilönä (PTN) heinäkuun alussa. Työtehtävistäni kerron myöhemmin lisää, mutta tässä ensimmäisessä blogijaksossa kerron siitä, miten työmatkani uuteen toimipaikkaan Pekingiin sujui. Tämä jakso olkoon yksi kuvaus siitä, kuinka moninaisia tilanteita suomalainen poliisi voi kohdata virkaurallaan. 

Suomesta Kiinaan

Aloitettakoon siitä, että heinäkuun alkupuolelle sijoittunut matkani kotoa uuteen työpaikkaani kesti pidempään kuin yksikään matka lähes 30-vuotisen työurani aikana. Kilometrejä kertyi 7 400 ja aikaa kului 21 päivää. 

Varsinainen uusi työtehtäväni ja toimipisteeni on Kiinan pääkaupungissa Pekingissä Suomen suurlähetystössä. Heinäkuun ensimmäisen viikon ajan perehdyin tehtäviini Suomessa edeltäjäni ansiokkaassa ohjauksessa. Lento asemapaikkaan oli noin viikon kuluttua töitteni aloittamisesta. Kyseessä oli muuttomatka, koska tehtäväni Pekingissä on kahden vuoden mittainen. Pakkasin siis mukaani vähän normaalia enemmän tavaraa. Kolme matkalaukullista lähinnä vaatteita ja välttämättömyystarvikkeita. Huonekalut tulevaan asuntooni ajattelin ostaa paikallisesta Ikeasta. 

Sinänsä matkustaminen on minulle ja monille teistäkin tuttua hommaa. Eihän tässä siis ole mitään kummallista. Laukut Helsinki-Vantaalla koneen ruumaan ja suoralla päivittäin lennettävällä Helsinki-Peking-lennolla Kiinaan noin kahdeksassa tunnissa. Pari leffaa ja pienet yöunet lennon aikana. Pekingin kentältä noin 40 minuutin automatka majoitukseen ja maanantaina viikonlopun lepäämisen jälkeen reippaana uudelle työpaikalle esittelemään itseni uusille kollegoille. Valmiina tarttumaan mitä mielenkiintoisimpiin työtehtäviin.  

Tällä kertaa ei homma sujunut ihan noin yksinkertaisesti. COVID-19-pandemia eli tuttavallisemmin korona toi muutamia mutkia matkaani. 

Suoria lentoja Pekingiin ei ollut, joten lensin Shanghaihin, noin 1 200 kilometrin päähän Pekingiin. Sinnekin pääsi suoralla lennolla vain kerran viikossa. Lentopäivä valikoitui siis sen mukaan, milloin kone lensi ja milloin siinä oli tilaa, eikä suinkaan sen mukaan, mikä olisi ollut järkevää ja tarkoituksenmukaista.

Yksin Marsissa

Lentoyhtiön ja kohdemaan viranomaisten asettamat maahan pääsyn edellytyksenä olevat koronasuojautumistoimet käynnistyivät hyvissä ajoin jo kotimaassa. Korona- ja muut rokotukset oli oltava kunnossa, koronatestinäytteet puhtaita ja tietyt sähköisenä tehtävät terveysselvitykset tehtynä ja hyväksyttynä hyvissä ajoin ennen lennon lähtöä. Koneeseen mentäessä, lennon aikana ja myös kohdemaan kentällä mitattiin kuume. Maskit tietenkin ovat korona-aikana olleet lennoilla vakiovaruste – niin nytkin.  Perillä Shanghain lentokentällä otettiin uudelleen koronatesti sekä nielusta että nenästä. 

Shanghaissa minua odotti kahden viikon eristyskaranteeni erityisessä karanteenihotellissa, jota en voinut itse valita, ja jonka huoneesta ei voinut kahden viikon aikana poistua. Kentältä oli suora kuljetus karanteenimajoitukseen.  

Ainoa ihminen, jonka tapasin tuon kahden karanteeniviikon aikana, oli shanghailaiseen terveydenhuoltohenkilökuntaan kuuluva asianmukaiseen korona-suoja-asuun pukeutunut henkilö, joka kahdesti päivässä kävi huoneeni oven raossa käyttämässä kuumemittaria otsallani. Tapaaminen kesti noin puoli sekuntia kerrallaan. 

Ennakkoon jonkun muun valitsema ruoka toimitettiin oven taakse kolmesti päivässä. Normaalista hotelliaamiaisesta, puhumattakaan ravintolalounaista tai päivällisistä tai edes itse tehdyistä lounaista ei karanteenin aikana kannattanut haaveilla. Mutta itse ei myöskään tarvinnut laittaa ruokaa kahteen viikkoon. Onneksi olin saanut ennakkotietoa karanteeniolosuhteista ja omat nescafet ja muumimukin olin mahduttanut matkalaukkuun, sillä karanteeniruokailuun ei sisältynyt edes kahvia. Ainoa ruuanlaittoon sopiva väline huoneessa oli vedenkeitin.  

Jotenkin onnistuinkin kahden viikon aikana samaistumaan suomalaisiin vankeusvankeihin – kuitenkin sillä erolla, että vangit pääsevät selleistään ulkoilemaan ainakin kerran päivässä – minä en.  

Työmatkani ensimmäiset 14 vuorokautta upeassa 26 miljoonan asukkaan kaupungissa kuluivat siis eristyksessä.

Aika eristyksessä kului yllättävän hyvin. Nettiyhteydet toimivat kohtuullisesti ja olin ladannut tabletille paljon luettavaa ja leffoja siltäkin varalta etteivät yhteydet olisi toimineet.

Matkalukemisena minulla oli muun muassa Andy Weirin kirja Yksin Marsissa. Kirjan päähenkilöön oli helppo samaistua, kun tutustuin uuteen asuinmaahani huoneeni ikkunasta käsin kaupunkilaisten menoa seuraillen. 

Maisemat erityksestä olivat kyllä kohdallaan. Katselin 18. kerroksen ikkunastani aamusta iltaan näyttävää kahdeksan kilometriä pitkää Huangpu-joen ylittävää Yangpu-siltaa, joka näytti aina erilaiselta vuorokaudenajasta ja ulkona olevasta säätilasta riippuen. 

Kohti arkea

Päivisin hoidin jonkin verran jo työasioitakin.  Poliisin verkkoyhteydet toimivat kaikkialla maailmassa, sen olen huomannut jo aiemmin työurallani. Illat ja viikonloput ”lenkkeilin” huoneessani ja nostelin puntteja (vesipullokeissejä) ja jumppasin aikani kuluksi. Parhaana päivänä askelia 17 neliön huoneessa kertyi 12 000. 

Ennen maan pääkaupunkiin ja varsinaiselle työpaikalle siirtymistä oli vielä vietettävä kolmas viikko Shanghaissa valvotussa karanteenissa, joka suoritettiin toisessa, ihan tavallisessa hotellissa. Kolmannen karanteeniviikon aikana liikkuminen oli vapaampaa, vaikka esimerkiksi ruumiinlämpöä tarkkailtiin päivittäin. Shanghaihan on aivan upea kaupunki, joten mikäs siellä oli kahden viikon sisällä olon jälkeen kaupungilla iltaisin kuljeskella. 

Mutta ei sekään viikko ihan niin mennyt kuin suunnittelin. Kaupunkiin iski heti alkuviikolla taifuuni, minkä vuoksi olin jälleen pari päivää sisätiloihin pakotettuna. Onneksi hotellin ravintola oli auki ja pääsin sinne syömään.  Viikon puoliväliin mennessä taifuuni oli taittunut trooppiseksi myrskyksi, jolloin sadetta ja tuulta uhmaten uskalsin lähteä vähän ulkoilemaankin.  

Kolmen viikon kuluttua maahan saapumisestani pääsin vihdoin siirtymään varsinaiseen asemapaikkaani Pekingiin. Lento Shanghaista kesti noin puolitoista tuntia, siirtyminen kentältä majoitukseen 40 minuuttia ja lähes normaali kiinalainen elämäni ja työurani uusi vaihe saattoi alkaa. 

Enpä tiedä, onkohan valtion työsuojeluhenkilöstölle tullut mieleen, että virkamiehet saattavat joutua työtehtävissään karanteeniolosuhteisiin? Ainakaan minä en ole poliisiurani aikana ollut suljettuun tilaan määrättynä kahdeksi kokonaiseksi viikoksi. Myöskään työpaikalle matkustamiseen ei ole koskaan kulunut kolmea viikkoa.  Poliisin uralla voi näemmä kokea monenlaista. 

Mia Poutanen

Kirjoittaja toimii seuraavien kahden vuoden ajan Pohjoismaisena poliisi- ja tulliyhdyshenkilönä (PTN) Suomen Suurlähetystössä Pekingissä Kiinassa. Suomessa kirjoittaja on viimeksi työskennellyt Poliisihallituksessa poliisiylitarkastajana valvonta- ja hälytystoiminnan esimiehenä sekä poliisitarkastajana maahanmuuttoasioiden asiantuntijatehtävissä. 

Aiemmin Poutanen on työskennellyt poliisina mm. Keskusrikospoliisissa ja Poliisiammattikorkeakoululla. Lisäksi Poutanen on työskennellyt sisäministeriön poliisiosastolla, Tullihallituksessa, kansainvälisissä tehtävissä YK:n rauhanturvajoukoissa ja Euroopan komission Schengen-evaluointitehtävissä. 

Centralkriminalpolisen Mia Poutanen Polisstyrelsen fi